Tällä kertaa ei nyt vielä ole oikein riittävästi kirjoitettavaa hepoista joten ajattelin että voisin vuorostaan tehdä postauksen meidän koirista.
Meillä on siis aina ollut koiria perheessä ja melkein aina enemmän kuin yksi. Alunperin oli suklaanruskea labradorinnoutajanarttu Pim joka eli 15-vuotiaaksi asti. Pim oli tullut meille jo oltuaan toisessa perheessä ensin ja tuhottuaan heidän koko talon haha! Toisen perheen ihmiset olivat sitä mieltä ettei koiraa pidä torua eikä asettaa muutenkaan mitään rajoja/kouluttaa, on kyllä kumma että söi talon kaikki tavarat seiniä myöten! Meillä ollessaan ei tuhonnut mitään paitsi yksien kenkien nahkanauhat. Pim oli aivan unelma koira, se pystyi olla aina vapaana, ei ikinä mennyt muiden koirien luokse vaan rauhassa kulki kauempaa omia reittejään.
Pimin ollessa jo vanhempi meille tuli saksanpaimenkoira Ronja (olisikohan ollu vuoden ikäinen, en nyt ole varma) kun edellinen omistaja ei sitä pystynyt pitämään. Ronja ei tätä ennen ollut tavannut yhtään muita koiria tai muutenkaan ollut sosiaalistettu yms joten lähtökohdat eivät olleet mitenkään parhaat. Aluksi tulit toimeen kyllä hyvin kaikkien korien kanssa kunnes eräs vapaa corgi tuli ja kävi kimppuun ja puri sitä jonka jälkeen ei sitten Ronja enää pitänyt pienemmistä koirista.. Ronjasta tuli kuitenkin todella ihmisrakas koira ja lopulta tuli jo paremmin muiden koirien kanssa toimeen ja sillä oli monta hyvää koirakaveriakin. Ronja oli alusta asti aina mua vartioimassa pihalla kun leikin pienenä, joten siitä tuli hyvin suojelevainen itseäni kohtaan. Aina kun käytiin lenkillä niin jos joku yritti alkaa jutella mulle niin Ronjan ensireaktio oli haukkua karvat pystyssä, minkä jälkeen se sitten vasta mietti että onko tilanne oikeasti "vaarallinen". Ikinä se ei siis tehnyt tota enempää ja aina haukunnan jälkeen heilutti häntää ja kiltisti otti rapsutuksia yms vastaan. Suurin osa ihmisistä vielä kehuikin koiraa kun pahoittelin sen rähinää, että ihan oikein se pitää huolta omistajastaan niinkuin vahtikoiran kuuluukin!
Ronjan kanssa tuntuikin aina turvalliselta kävellä vaikka 3 yöllä missä vain, kukaan ei kyllä sitä taluttaessa tulisi tekemään mitään! Muistan kun kerran kävelin yöllä ja vastaan oli tulossa kaksi hyvin epäilyttävän näköistä miestä jotka selvästikin olivat ottaneet jotakin ja olivat aika rähjäisen näköisiä. Mietin jo että pitäisikö kääntyä ympäri kun he alkoivat puhua mulle jotakin. No, Ronja samantien meinasi käydä niiden päälle ja ekan kerran sain pidellä vähän enemmän hihnasta kiinni (Ronja ei ollut kovin vahva, sitä pystyi taluttamaan pikkurillilläkin vaikka mukamas veti paljon). Tällöin miehet ottivat askeleet taaksepäin ja suureksi yllätyksekseni totesivat: "No nyt on tytöllä kunnon koira, tuollaisia vahtikoirien pitääkin olla! Kehu sitä vaan, on kyllä upea yksilö. Katsos ei sitä koskaan tiedä että millaisia hyypiöitä tällaisella alueella liikkuu ja mitä voi tapahtua!" ja sitten heittivät hyvät illanjatkot ja jatkoivat matkaansa :D
Sen jälkeen kun Pim jouduttiin lopettamaan alunperin veljeni omistama labradorinnoutaja Nelli siirtyi perheeseemme. Tämä oli todella hyvä asia sillä Ronjalla otti todella koville Pimin kuoleminen ja se oli ihan masentunut että mietimme jo että selviääkö se ollenkaan tästä. Nelli oli aina tuntunut itselläni rakkaimpana koirana ja se tuntui aina olevan mulle se tärkein koira. Nelli oli maailman kiltein ja kivoin koira. Se oli todella oppivainen ja osasikin monia temppuja joita se teki vain miellyttääkseen kaikkia. Kaikista eniten se tykkäsi uimisesta meidän mökillä.
Nelli jouti kaksi kertaa elämänsä aikana todella vaaralliseen tilanteeseen joissa molemmissa oli lähellä hengenlähtö. Ekalla kerralla sille oli tullut kohtuun todella paha infektio joka oli päässyt erittäin vakavaksi johtuen siitä ettei kiltti koira ollut näyttänyt mitään merkkejä kivuista tai pahasta olosta ennein kuin alkoi jo olla liian myöhäistä, mutta onneksi se selvisi siitä. Toinen kerta oli kun sille tuli iso suolitukos ja siinäkin oli jo pahat paikat mutta selvisi siitäkin.
Nyt tänä vuonna meille selvisi yhtäkkiä kauhea uutinen että Nellillä oli kasvain ja se oli kaikista agressiivisinta laatua. Olimme vasta kuukausi sitten käyttäneet sen lääkärissä eikä silloin ollut vielä mitään vialla. Nelli jouduttiin lopettamaan tämän vuoden alkupuolella, kauhein päivä koko mun elämässä.
Pian Nellin jälkeen meille tuli veljeni toinen koira, rottweilernarttu Nero. Eli Ronja, Nelli ja Nero olivat kaikki kolme meillä yhtä aikaa. Nero on varmasti maailman kiltein rottweiler, se rakastaa huomiota ja tulee mielellään syliin rapsutettavaksi. Sen kanssa on aivan ihana käydä lenkeillä: Se ei vedä, ohittaa muut koirat pitkällä hihnalla vieressä kävellen, ei huomioi muiden korien rähinää eikä itse rähise. Nero tulee myös todella hyvin kaikkien koirien kanssa toimeen, oli ne sitten chihuahuoita taikka tanskandogeja, narttuja tai uroksia. On hauskaa käydä lenkeillä kun muiden koirat ohittaessa haukkuu ja vetää päin ja niiden omistajat toteaa koirilleen että "Katso nyt kuinka nätisti tuo rottweiler kävelee, etkö sinäkin voisi tehdä niin?? Ja mitä oikein tuolle edes haukut, se voisi halutessaan syödä sinut yhdellä haukulla?" :D
Ronjan lopetuksen jälkeen meillä oli "vain" kaksi koiraa jonkin aikaa kunnes perheeseemme liittyi fieldspanieli Fiona. Yllättäen hänkin tuli veljeltäni, tällä kertaa oli tosin hänen vaimonsa koira ollut. Fionan kanssa kävi samalla lailla kuin Nellin ja Neronkin eli ensin tuli meille "yökylään" viikonlopuksi, sitten lomalle viikoksi, tuli yhä useammin ja pidemmille lomille kunnes yhden lomailun jälkeen Fiona jäikin meille kokonaan hah!
Aluksi Fiona oli todella itsepäinen koira joka luuli itsestään liikoja ja aina eri syistä saattoi rähähtää Nerolle mukamas näyttäen että hän on pomo. No, joka kerta kuin noin kävi niin Nero (joka on aina ollut tietoinen siitä että kaikki muut toimivat käskynsä alla vaikka kiltti onkin) työnsi Fionan joko tassuillaan tai päällään maahan ja piteli Fionaa maata vasten niin kauan kuin tämä murisi ja riuhtoi, kunnes se alistui. Tässäkin taas korostui kuinka kiltti Nero on koska koskaan se ei hampaillaan koskenutkaan Fionaan (joka kyllä olisi kerjännyt sitä) vaan aina painoi sitä jotenkin muuten maahan ja tällä tavoin antoi toiselle tilaisuuden rauhoittua. Tällaista showta jatkui aika kauan sillä Fiona ei ole järjellä pilattu eikä se hevillä tajunnut että kannattaisiko vaan antaa Neron olla pomo. Lopulta tämä meni Fionankin päähän ja nyt Nero ja Fiona tulevat toimeen keskenään erittäin hyvin ja ovat parhaita kavereita :)
Sitten vuorossa on Naksu. Olin aina haaveillut ihan omasta pennusta jonka saisin ihan itse valita, kouluttaa yms alusta alkaen. Tilanne oli siis että tällä hetkellä meillä oli "enää" Nero ja Fiona. Olin myös pitkään miettinyt että ranskanbulldogi olisi ihana koira seuraavaksi, vaihtelun vuoksi vähän pienempi koira. Meidän piti "pärjätä" kahdella koiralla nyt siihen asti että olisi vain yksi koira ennen kuin hankkisimme uuden mutta kuinkas sitten kävikään: Äitini löysi ilmoituksen fawn värisistä ranskispennuista (juuri sellaisia millaisen olin halunnut) ja tutkailtuamme niitä hetken olin jo lähettänyt kasvattajalle viestiä: Siinä sitä taas mentiin! Pian olimmekin isän kanssa taas laivalla matkalla kohti Tallinaa ja mukana tulikin ihana pikku pentu!
Naksu tulee Neron ja Fionan kanssa super hyvin toimeen ja niin myös kaikkien muidenkin kanssa. Naksu pääsee kaikkialle mukaan kun se on niin helppo tapaus ja käyttäytyy aina niin hyvin. Tallilla se istuu kiltisti katsomossa ja katsoo ratsastusta tarkkaavaisena vaikka kuinka kauan. Se on myös päässyt vanhempieni kanssa käymään kaupoissa, terassille syömään ja meidän mökille jossa se pääsee kahlailemaan järveen ja juoksentelemaan metsissä. Naksu on myös ollut nyt monta kertaa mun töissä mukana koko työpäivän!
Vaikka Naksu onkin tosi kiva koira niin siinä virtaa kyllä kovaa itsepäinen bulldogi! Aluksi se tuli aina heti luokse kutsuttaessa, nykyään jos se huomaa että siltä tahdotaan jotakin, niin se lähtee samantien pinkomaan karkuun! Naksu löytää myös kaikkialta esineet joita se ei varmasti saisi ottaa ja tietenkin lähtee pinkomaan ne mukanaan piiloon nakertamaan niitä. Toinen viehettävä piirre tässä koirassa on että se on loppumaton energian lähde: Vaikka sitä olisi lenkitetty, leikitetty ja vaikka mitä tehty niin silti se on aina vain menossa ja koko ajan häärättävä. Naksu on myös tosi riippuvainen ihmisistä, sen on pakko saada olla jonkun sylissä ja onnistuu kyllä änkemään itsensä ihan mistä raosta vain toisen luokse. Tai sitten ottaa kunnolla vauhtia ja loikkaa syyliin/tai vastaavasti naamaa/käsissä olevaa lasia yms päin. Tämä koira osaa kyllä hyppiä epäluonnollisen korkealle!
Sellaiset tarinat tällä kertaa :D Huomenna vuorossa tammojen haku laitumelta, Sarin ratsastus Dreamerillä sekä Dreamerin lastausharjoitukset!
